SMK: one year on

SMK:n julkaisusta tulee tänään kuluneeksi vuosi ja huomenna tämä blogi täyttää vuoden. On tullut aika laittaa tämä projekti pikkuhiljaa petiin. Blogin hauskat hautajaiset pidetään seuraavan viikon aikana kolmen kirjoituksen muodossa. Tämä ensimmäinen palaa kirjan teemoihin ja väitteisiin, ja pohtii, miten kulunut vuosi on niitä kohdellut. Seuraavassa ja samalla viimeisessä vierailukirjoituksessa Ulkopolitist-kollektiivin Sunnuntaistrategisti (ilmeisesti eräänlainen Sauronin suu) esittää omat huomionsa ja tuomionsa SMK-blogista sekä myös laajemmasta kotimaisesta ”IR-blogosfääristä”. Kolmas ja samalla blogin sulkeva kirjoitus vetää yhteen koko SMK-projektin omalta kannaltani.

Mutta miten SMK on kestänyt aikaa, tarkalleen ottaen 365:tä päivää? Sinänsä vuosi on kirjan teemojen kannalta liian lyhyt aika, jotta olisi mahdollista mennä täysin metsään – tai osua täydellisesti oikeaan. Itse asiassa, teenpä tässä yksin tein julkisen lupauksen palata SMK:n 10-vuotispäivän merkeissä vielä asiaan – mikäli se enää ketään tai edes itseäni inspiroi.

Perusfiilis SMK:n lehteilystä tänään on, että kirjan takana on edelleen helppo seistä. Silti kulunut vuosi blogeineen ja piipityksineen on ollut oppimisen ja näkökulmien avartumisen aikaan: kirjasta tulisi tänään toisenlainen, vaikka tietyt perusreimarit siitä edelleen varmasti löytyisivätkin.

Seuraavassa lyhyesti muutama sananen kirjan keskeisistä teemoista, kuten ne nyt näen.

Luku 1 ja Suomen ulkopolitiikan pitkä linja. Kirjan teemoista tämä osio on herättänyt kenties eniten kirjoittajalleen suoraan tullut kritiikkiä. Suurin osa kritiikistä on kohdistunut kenties enemmän Juhani Suomeen tai Henrikki Heikkaan, tai ainakin omiin tulkintoihini heidän ajatuksistaan, kuin varsinaisesti omiin väitteisiini. Niihin en kuitenkaan nyt mene. Sen sijaan eräs toistuva kritiikki on ollut, että pitkä linja on ”fiktio” tai että ”sellaista ei ole olemassa”. Kenties mielenkiintoisin palaute aihetta koskien tuli eräältä suuresti arvostamaltani emeritus-professorilta, joka totesi kuinka ylipäätään ulkopoliittisen linjan, sen sisällön ja johdonmukaisuuden ajatus on varsin paikallinen pohjoismainen ja kenties etenkin kotimainen perversio: lähestulkoon kaikki muut vain mennä porskuttavat ulkopolitiikan melskeissä pohtimatta liiallisesti toimiensa ”linjakkuutta”. Pohtimisen arvoinen ajatus.

Myönnän fiktiivisen linjan ongelmallisuuden kirjassa itsekin. Silti olen sitä mieltä, että ajatus linjasta voi olla tarpeellinen analyyttisistä syistä muodostamaan baselinen, jota vasten voi peilata muuttuvan maailmanjärjestyksen vaikutuksia Suomen kaltaiselle maalle. Miten muuten kykenisimme näkemään metsää puilta? Olenkin siis edelleen sitä mieltä, että ajatus Suomen menestyksestä ja etenkin suomalaisten – ei välttämättä ahtaasti määriteltynä – yhteisönä nostaminen Suomen tarinan keskiöön oli oikea ja kestävä siirto. Globalisoituvassa ja pirstoituvassa maailmassa Suomen valtio on olennainen osa, mutta ei koko Suomen tarina.

Luku 2 ja muuttuva maailma. Suuri osa analyysistä näyttäisi pätevän edelleen. Yhdysvallat rämpii edelleen poliittisen järjestelmänsä kriisissä, joka saattaa muodostua vakavaksi itseaiheutetuksi uhaksi maan tulevaisuudelle ja kansainväliselle asemalle. Tästä huolimatta Yhdysvallat näyttäytyy taloudellisesti ja sotilaallisesti edelleen ylivertaisena, enkä näe näiden fundamenttien olevan mitenkään ilmaan katoamassa.

Samoin on EU:n laita. Eurokriisistä pahin eksistentiaalinen terä ja ahdistus on selvästi kadonnut. Euron tai unionin hajoamista suuremmalta vaaralta näyttää juuri nyt koko EU:n laajuinen stagnaatio: talous ei kasva, EU:n oma vetovoima ja ulkoinen toimintakyky hiipuvat. Samalla vähenee tietysti koko unionin relevanssi, vaikka se ei rakenteena ja etenkään yhtenäismarkkinana katoakaan minnekään. Edessä saattaa edelleen olla liuku tilanteeseen, jossa ”Bryssel” Suomen kohtalon kolmion eräänä kärkenä menettää hiljalleen merkitystään.

Myös eurooppalaisen demokratian tulevaisuus vaikuttaa osin vaaranalaiselta: yhtäällä yhteiskuntarauhan nimissä rauhoitetaan mielenilmauksia kyynelkaasuin ja pampuin, toisaalla kansalaiset passivoituvat ja jatkavat kyynistymistään: tämä on tie demokratian hapertumiseen, josta voi ajan mittaan tulla nykyistä EU:n kuuluisaa demokratiavajetta huomattavasti paljon suurempi ja vaarallisempi ongelma.

Suomen laajennetun kohtalonkolmion kolmas kärki, Venäjä, on jatkanut paradoksaalista kehitystään. Yhtäältä talous kasvaa ja tuottaa jonkin verran maahan uutta dynamiikkaa, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi, jotta Venäjä kykenisi menestyksekkäästi ratkomaan valtavia rakenteellisia ongelmiaan, joita SMK:ssä on juurta jaksain selostettu.

Pakko tosin on myöntää, että reilu vuosi sitten hieman hirvitti ”valkoisen vallankumouksen” velloessa Venäjän suurkaupunkien kaduilla, kun olin kirjassa mennyt sanomaan, että Venäjällä tuskin tulee tapahtumaan keikausta kovin nopeasti. Venäjä opettaa seuraajalleen ennen kaikkea nöyryyttä. Silti uskoin silloin, kuten edelleen, että vaikka Venäjään liittyy paljon arvaamattomuutta ja jopa kriisipotentiaalia, on nykyinen järjestelmä kuitenkin edelleen vielä varsin vahva: Venäjä ei muutu nopeasti ja tämä voi olla hyväkin asia, sillä suurin osa nykyjohdon vaihtoehdoista voi olla kannaltamme varsin hankalia.

Ulkopoliittisesti Venäjä on ajautunut globaalille sivuraiteelle, josta kenties paras esimerkki on Dohan ilmastoneuvottelujen Venäjälle antama näpäytys. Venäjän suuri ongelma kansainvälispoliittisesti on, että se ei ole kyennyt rakentamaan positiivista agendaa, jolla olisi kansainvälistä tractionia. Kasvava turhautuminen Moskovassa johtaa siihen, että yhä useammin Venäjä tulee paikalle vain sanoakseen ”njet!” tai potkiakseen muiden maitotonkkia nurin. Tämä taas turhauttaa muita pelureita ja tuloksena on Venäjän kasvava marginalisoituminen globaalilla tasolla.

Mutta marginalisoituu Venäjä globaalisti miten paljon tahansa, niin alueellisesti Euroopassa ja etenkin Pohjois-Euroopassa Venäjä tulee näyttäytymään merkittävänä tekijänä myös jatkossa. Tässä kuluneen vuoden suurin muutos lienee Venäjän ja etenkin sen johtajan Vladimir Putinin päätös määrätietoisesti sanoutua irti 1990-luvun pyrkimyksistä integroitua osaksi laajempaa Eurooppaa. Nyt käynnissä näyttää olevan pyrkimys rakentaa Euraasian unionin ympärille Venäjän omaa valtapiiriä, joka toisi mukanaan kaksinapaisen järjestyksen Eurooppaan. Tämä ei välttämättä tarkoita akuuttia vastakkainasettelua, mutta haastaa nykyisen EU-keskisen järjestyksen, joka on ollut käytännössä ainut vallassa oleva paradigma koko kylmän sodan jälkeisellä kaudella. Tulen kirjoittamaan tästä teemasta myöhemmin toisaalla, joten jätän teeman kehittelyn tällä erää tähän. Tämä on kuitenkin teema, jonka nostaisin esiin vahvasti, jos kirjoittaisin SMK:n nyt uudelleen.

Kaiken tämän suurvalta- ja valtiokeskeisen maailman taustalla jyskyttää ja voimaa kerää globalisoituva ja alati ripeämmin pirstoutuva ja verkottuva maailma. Elämme mielenkiintoista aikaa, jossa osittain jo omalakiset prosessit etenevät ja kasvattavat voimaansa, globaalihallinnon mekanismit laahaavat perässä (to make a long story short: juuri mistään ei kyetä juuri nyt päättämään) ja valtiot hakevat asemiaan suhteessa tähän joko syleilemällä muutosta ja koettamalla kääntää se edukseen (Yhdysvallat, Ruotsi, kenties myös Suomi?) tai sitten koettamalla kääntää kelloa väkisin taaksepäin ja jalkaa polkien insistoida suvereniteettiaan ja rooliaan westfalenilaisessa maailmassa (etenkin Venäjä, mutta myös Kiina).

Näiden prosessien lopputulos on luonnollisesti puhtaasti empiirinen kysymys, mutta oma oloni on, että mikäli tämä peli saa jatkua ilman isoja rysäyksiä (katastrofaalinen talouskriisi, suursota, sivilisaatiota järisyttävä pandemia tms.), pistäisin vetoni mieluummin ensin mainitulle porukalle. Ongelma – ja syvä huoleni – kuitenkin on, että tämän Uuden Uljaan Maailman syntyminen vienee hyvän tovin ja sillä välin isot ongelmamme ilmastonmuutoksesta alkaen ovat vaarassa jäädä pahasti kesannolle. Olisi historian julmaa ironiaa jos ihmiskunta jäisi onnettomaan aikaan osuneen globaalin interregnuminsa uhriksi.

Luku 3 ja kohtalon kolmiot: Mielenkiintoisin kehityskulku kuluneen vuoden aikana on pohjoismaisen puolustusyhteistyön potentiaalinen terhakoituminen. SMK tätä jo hieman ennakoi, mutta eräät esille tulleet kehityskulut menisivät toteutuessaan pidemmälle kuin mitä itse pidin kirjaa kirjoittaessani mahdollisena. Tässä yhteydessä esille täytyy nostaa yhdessä Tampereen yliopiston opiskelijoiden kanssa tekemämme Nordjola-konsepti, jonka mielestäni varsin tuoreen ja raikkaan vision soisin tulevan noteeratuksi laajemmin, myös valtiojohdossamme (paperi on toimitettu, vaan onko sitä luettu?).

Toteutuessaan, jatkuessaan ja syventyessään pohjoismaisella yhteistyöllä voi olla voimaa muuttaa mahdollisesti (vaan ei todennäköisesti) jälleen alueelliseksi romahtavan kohtalon kolmion luonteen huomattavasti vähemmän kohtalonomaiseksi. Lisäksi pohjoismaista yhteistyötä ei tule mieltään vain ahtaan sotilaallisesti: turvallisuuspolitiikka ei koskaan ole ollut sen ydinaluetta, enkä näe syytä miksi näin tulisi ainakaan yksinomaisesti olla jatkossakaan. Päinvastoin, Pohjoismaita yhdistää useat samankaltaiset globaalit haasteet ja olen vakuuttunut, että yhteistyötä tekemällä – ja terhakkaasti, mutta reilusti kilpailemalla – kaikki alueen maat voivat ja pärjäävät jatkossa paremmin.

Tässä suhteessa tuntuu kahjolta, että Suomi, joka todennäköisesti eniten olisi hyötymässä pohjoismaisesta yhteistyöstä ja solidaarisuudesta, tuntuu olevan kaikkein vähiten innostunut koko asiasta. Siis mitähäh? Eivätkö päättäjät olekaan lukeneet kirjaani? Mikä mättää? Pitäisi varmaan tehdä 200 kappaleen oma ostos kirjasta ja lähettää Arkadianmäelle!

Vaan uho sikseen, sillä perimmäinen oloni Suomen suhteen on juuri nyt syvä huoli. Esimerkiksi onnettomasti päättyneen YK:n turvaneuvostokampanjan jälkeen Suomessa käyty keskustelu Suomen ulkopolitiikan "linjattomuudesta", vaikka osin oikeaankin osuva, missasi mielestäni samalla jutun oleellisimman jujun. Suomen kansainvälistä asemaa ei näet ulkopolitiikoilla, linjoilla tai yksittäisillä Etykin kaltaisilla megaprojekteilla enää pelasteta: Suomen kansainvälinen asema ja kiinnostavuus riippuvat oman yhteiskunnallisen ja taloudellisen mallimme menestyksestä: ei tänne tulla kuulemaan mielipiteitämme Venäjästä tai globalisaatiosta, vaan ihmiset haluavat tietää miten ihmeessä menestymme Pisa-kokeissa niin mielettömän hyvin. Jos lakkaamme menestymästä ja onnistumasta, ei mikään määrä ulkopoliittisia doktriineja meidän kansainvälistä asemaamme määrittele tai pelasta jatkossa.

***

Olematta mahdottoman omahyväinen, SMK on minusta kestänyt varsin hyvin ”aikaa”. Tähän voi olla tietysti lukemattomia syitä: aikaa ei ole vielä kulunut kovin paljon; tiukka kaiken inhimillisen havaitsemisen teoriapitoisuus saa minut "menestyksekkäästi" tunkemaan todellisuuden hinnalla millä hyvällä kökköön analyyttiseen kehikkooni; tai kenties kirja on niin yleisluontoinen ja triviaali ettei se yksinkertaisesti voi mitenkään mennä vielä tässä tai missään muussakaan ajanjaksossa metsään.

Onneksi näiden huomioiden ja tuomioiden antaminen ei kuulu minulle, vaan kirjan lukijoille, viime kädessä sille kuuluisalle SMK-blogin hiljaiselle enemmistölle. Miten on, olisiko jo aika raottaa sanaista arkkuanne, vai aiotteko pysyä tyylillenne uskollisina loppuun asti?

Hiski Haukkala